Haastattelussa Emmi Kangas

Ikä:

41

Kotipaikka:

Vaasa. Turussa on toinen koti, mutta vaasalaisia ollaan tällä hetkellä.

Mistä kotoisin alun perin?

Vantaalta.

Perhe:

Tanssija Filip Ohls sekä 1- ja 5-vuotiaat lapset.

Teatteritausta?

Koulutus Lontoosta, Royal Academy of Music ja ennen tätä musiikkipedagogi. Teakista ja Helsingin kesäyliopistosta teatterin opettamisen opintoja. Olen tehnyt kohta 19 vuotta teatteria. Se lähti aluksi musikaaleista, olin musikaaliavustajana kesäteatterissa samaan aikaan kun opiskelin musiikkipedagogiksi. Aina olen opettanut ja tehnyt teatteria samaan aikaan. Olin freelancer ennen kuin tulin Vaasaan. Nyt olen ollut sitten kokoaikainen näyttelijä. Teatteritausta on alun perin musikaalilähtöinen.

Aluksi kun valmistuin Lontoossa minulla oli siellä agentti ja kävin koelauluissa. Olin merillä kiertämässä maailmaa laulajana laivalla puoli vuotta ja sitten iski koti-ikävä, halusin takaisin Suomeen. Sitten menin Helsingin kaupunginteatteriin ja siitä lähti urani Suomessa.

Millainen produktio Sugar on?

Tietyssä mielessä kovin perinteinen, kun se on klassikko. Klassikko se on ihan syystä, se on hauska ja moni sen tietää ja siinä on hauskoja asetelmia. Sitä on ihana tehdä siksi, että on ensinnäkin ihana työskennellä Oivan ja Villen kanssa: se on todella mukavaa, helppoa ja hauskaa. Meillä on myös todella rautainen ensemble. On kivaa, että kuoro soi ja mimmit nappaavat nopeasti koreografiat. Tässä on ison musikaalin tekemisen meininki! Perinteinen siinä mielessä, että on musiikki, koreografiat ja tanssiharjoitukset. Se on tietyllä tavalla kuin kotiin tulisi, kun sitä on tehnyt paljon.

Mitä kaikkea musikaalin tekeminen vaatii näyttelijältä?

Rytmitajua – toki musiikin ja tanssin puolesta, mutta myös komiikan puolesta. Komedia on rytmiä. Vaikkei ohjaaja Rikard ole suomenkielinen, niin hänellä on tilantaju ja rytmin taju ja tietää aika tarkkaan mitä haluaa kuljetuksen ja rytmin suhteen. Rytmitaju on mielestäni todella tärkeä.

Miten olet valmistautunut juuri tähän rooliin?

Minun on pitänyt hakea itsestäni tietynlaista pehmeyttä. Lähtökohtaisesti olen melko kaukana Sugarista. Sugar on stereotyyppinen vanhan maailman mielikuva sellaisesta tyhmästä blondista joka pyrkii elämässä eteenpäin havittelemalla itselleen rikkaan miehen, ja on vähän alkoholiongelmaakin. Sieltä taustalta pitää löytää se oikea ihminenkin.

Tulen töihin ja sitten ruvetaan treenaamaan. Plarissahan se lukee millainen se tyyppi on ja ohjaajan sekä kanssanäyttelijöiden kanssa sitä haetaan lisää. En rupea mitään Marilyn Monroeta yrittämäänkään. Oma temperamenttini on melko nopea, kova ja päällekäyvä ja sellainen Sugar ei ole, vaan hänellä on toisenlaiset keinot tavoittaa haluamansa, pehmeästi ja viettelevästi löytää se paikkansa miesten maailmassa. Onhan tämä iso haaste, kun Sugar on iso rooli, mutta kiva sellainen, jota on ihanaa ja mielenkiintoista tehdä.

Miltä tuntuu hypätä vauva-arjesta lavalle esittämään naisellista naista?

Tosi kivaa, ihanaa ja hyvää vaihtelua kodille. Saa riisuttua puklupaidan pois ja laitettua korkokengät jalkaan. On minulla ollut teatteria ikävä. Onhan tämä toki sellaista tasapainoilua arjen ja aikataulujen, huonosti nukuttujen öiden ja hoitovuorojen kanssa. Mutta samalla viihdyn täällä töissä niin hyvin että se jollain lailla, ainakin vielä, tuntuu minun omalta ajaltani ja on kiva päästä tekemään omaa juttua. Tuntuu niin tutulta ja omalta ja kivalta se, mitä saa tehdä. Saan erilailla toteuttaa itseäni siinä. Ja toisaalta ihana olla myös kotona.

Millaista on tasapainoilla lapsiperheen arjen ja teatterityön välillä?

On se iso haaste. Meillä on onneksi toimiva järjestely. Nyt kun lapsia on kaksi, se vaatii toki vielä vähän enemmän järjestelyjä ja isompia silmäpusseja, mutta olen ihan luottavaisin mielin, että kaikki järjestyy.

Mitä mieltä olet siitä, jos lapsesikin joskus ilmoittaa haluavansa näyttelijäksi?

Kaksipiippuinen asia. Toisaalta tekisi mieli sanoa, että hanki joku työ, mistä saa parempaa palkkaa ja missä on paremmat työajat! Toisaalta olisin kauhean iloinen, sillä minusta tämä on parasta, mitä ihminen voi tehdä. Tässä oppii ymmärtämään ihmistä ja yhteiskuntaa, toisiamme ja maailmaa. Ainakin itselläni ollut todella rakastavia ilmapiirejä, joissa on saanut tehdä töitä ja käsittääkseni nuorten teatterinopiskelu ihan harrastajateatterista lähtien ja leikkikouluista asti ovat sellaisia yhdessä tekemisen, kommunikointi- ja elämänkatsomustaitojen ja ihmisyyden opettelua. Ja nehän ovat ihan elämäntaitoja, ei vain teatteritaitoja. Se on siinä mielessä kauhean terve maailma nähdä elämää ja havainnoida ja tutkia sitä. Olisin siis varmasti ihan iloinen ja ylpeä.